keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

27. Araljärvi

Seppä yritti romuluisilla käsillään hellin ottein taputella erityisesti mukanaan kantamallaan käsipyyhkeellä hellää peräaukkoaan. Vieraiden alkaessa juosta ulkohuussissa oli Kamaz –kuskin äiti tunnustanut myrkyllisen melonin. Taikurin vatsa ei kuitenkaan mennyt sekaisin. Kamaz –kuski oli käynyt ostamassa kaljaakin, mutta se ei maistunut muille kuin taikurille, joka hänkään ei viitsinyt juoda kovin paljoa, ettei ajoneuvoja varastettaisi. Kiistäjä suhtautui omaan ruokamyrkytykseensä jäätävällä mitäänsanomattomuudella. Voidaan jopa ajatella, että hän nautti ripulista. Aina huusista tullessaan hän tuijotti pöydän ympärillä istuvaa sakkia ja sanoi: ”Niin, että semmoista peliä.”

Vaikka runoilija oli käskenyt kääntymään oikealle ja ajamaan Aral –järvelle, oltiin yksissä tuumin päätetty pysähtyä hieman huoltamaan Shimkentissä, kun vielä Kamaz –kuskilta saatiin ilmainen yösijakin. Shimkentissä oli aikaa korjauttaa rikkinäisiä renkaita ja ylipäätään vain olla ajamatta. Meloni oli ollut hyvin herkullisen näköinen.

Kiistäjä antoi Kamaz –kuskin köyhälle äidille hieman rahaa ja ehdotti sitten, että jatkettaisiin matkaa: ”Nyt saa loppua vessoissa sontiminen. Takaisin pakuun ja autiomaahan!” Hänellä oli vahva tuntemus Aral –järven kutsusta. Illalla hän oli soittanut puutarhurille Intiaan ja tiesi, että myös tämä oli katsomassa laivoja. Aral –järvi oli kuivunut vain neljäsosaan entisestään ja laivasto makaisi erämaassa. Intiaan taas rahdattiin kaikki maailman nykyiset romualukset purettaviksi Alangin rannalla ja sinne puutarhuri oli matkalla. Kamaz –kuski lähti kiistäjän, tietäjän ja sepän matkaan ja hänen kielitaidostaan ja tapain tuntemuksesta olikin paljon apua. Kazakstanilaiset jakaantuvat useaan heimon kaltaiseen perikuntaan, joilla jokaisella oli omat sääntönsä moneen asiaan.

Taikuri ajeli moottoripyörällään ympäri aroa ikäänkuin tiedustelijana ja palasi aina tuon tuosta vaivoin etenevän pakettiauton luo näyttäytymään. Nyt hän oli löytänyt hiekka-autiomaan laidalta ilmeisen asutun talon. Hän näytti digitaalikamerastaan talosta ottamaansa kuvaa Kamaz –kuskille, joka käski taikuria johdattamaan pakettiautoporukan paikalle – saataisiin ruokaa.

Kun ajoneuvot lähestyivät autiomaamökkiä, tuli sisätilojen varjoista ulos kaksi kirkkaisiin mekkoihin pukeutunutta mustatukkaista reippaan mongolin näköistä tyttöä. Toinen ojensi kädessään näytille leipää ja toisella oli kannullinen maitoa. Kamaz –kuski laskeutui pakettiautosta ja käveli tyttöjen välistä näille mitään sanomatta sisälle matalaan majaan. Sitten meni perässä totinen kiistäjä ja kömpelö seppä. Taikuri oli niin yltä päältä hiekassa ja pölyssä, että joutui jättämään ajopukunsa talon ulkopuolelle ja tuli sisälle joukko-osastoverkkareissaan. Niissä luki: ”Porcus Se Movet”, eli: ”Sika liikkuu.”

Sisällä autiomaamökissä oli yksi huone ja keittonurkkaus. Kamaz –kuski istuutui lattialle matalan pöydän nurkkaan ja alkoi kaadella teetä mukeihin. Sitten hän kaatoi teen takaisin mukeista kannuun ja sieltä sitten taas takaisin mukeihin. Näin piti tehdä. Tee oli juuri keitettyä ja odottamassa herroja pöydällä. Tytöt olivat tienneet miesten tulemisesta. Aavikolla ihmiset yleensä tietävät enemmän.

Talossa oli paksut seinät ja siitä syystä mukavan viileää. Tee maistui hyvälle ja tarjolla oli myös sokeria. Toinen tytöistä toi Kamaz –kuskille leipää ja paistettuja kananmunia sekä suolaa. Kamaz –kuski jakoi särvintä eteenpäin ja toimi ikäänkuin isäntänä tässä hänellekin täysin vieraassa asunnossa. Koko aikana hän ei puhunut tytöille mitään. Taikuri epäili tyttöjen olevan toisesta klaanista. Seppä mietti, mitenköhän täällä hiekka-aavikolla suhtaudutaan seksuaaliasioihin. Kiistäjä oli hyvin mielisään tästä pysähdyksestä ja istui lattiatyynyllään suu mutrussa. Hän kuvitteli, että pokerisa piti, mutta oikeasti hän näytti mummolta, jolla oli liikaa taskurahaa.

Kun ruoat oli syöty noustiin pöydästä ja tytöille jätettiin hieman rahaa. Kananmunat olivat olleet loistavia. Ulos tultaessa tytöt yllätettiin toinen moottoripyöräkypärä päässään ja toinen ajohansikkaissa. Kiiltäviä tavaroita oli ollut pakko kokeilla. Tytöt pelästyivät. Sitten otettiin valokuvia ja kaikki nauroivat. Taikuri huomasi, että tytöillä oli suuri alunperin rautateitse kuljetettu öljytankki puoliksi kaivettuna autiomaan hiekkaan täynnä makeaa vettä sekä laumallinen vuohia risuaitauksessa. Pienessä ulkovajassa oli todennäköisesti kanoja. Talon takana oli maavalli suojaamassa hiekkamyrskyiltä ja talvisilta purevilta tuulilta. Taikuri oli autiomaaihmisten vieraanvaraisuudesta ihastuksissaan ja liikuttunut. Hän olisi halunnut mennä naimisiin näiden kirkasväristen tyttöjen kanssa. ”Kaikista tärkeintä vaimossa on, että hän on iloinen”, taikuri hoki sepälle pakettiautolle marssiessaan ja oli unohtaa moottoripyöränsä.

Kiistäjä ja seppä kapusivat Kamaz –kuskin kanssa pakettiautoon ja taikuri käynnisti meluisan enduronsa ja jätti jälkeensän muhkean romanttisen pölypilven. Seppä ja kiistäjä vilkuttivat tytöille, Kamaz –kuski ei. Näin piti olla. Hänen nimensä oli itse asiassa Timur kyrillisillä kirjaimilla Timur Lenkin mukaan.

Aral järvestä ei näkynyt hajuakaan, eikä mistään muustakaan. Tyttöjen lisäksi oli nähty jonkun vanhan mausoleumin tiilimuuri ja pari kamelia paimenineen. Tie oli törkeä - ei lähelläkään huonoa, aivan kamala. Taikuria ei moottoripyöräily kyllästyttänyt. Hän oli kaatuillut vähemmän kuin ennen ja adrenaliinituiskeessaan oli vammautuneen jalan kipu unohtunut. Hän kaasutti perä vienosti hiekalla viistäen hiekkadyynin päälle ja kuten monasti aiemminkin oli varma siitä, että kaikki meni oikein. Hän näki itsensä ylhäältä ja hän näki Paris-Dakar rallin veteraanin. Kumpareen päällä hymy kuitenkin hyytyi ja taikuri pysäytti ajokkinsa. Edessä keskellä hiekka-autiomaata seisoi ruosteinen laiva, jonka taakse punainen aurinko juuri laski. Taikuri tiesi olevansa erikoiskokeensa maalissa. Tämä olisi norsujen hautausmaa, ikuinen lapsuus. Hän muisti hajun lapsuutensa kotikylän rautatiepenkan hiilipölyisestä ruohosta.

Taikuri hehkutti tämän hetken ainutkertaisuutta sepälle, joka katseli pölyistä motoristia, sytytti tupakan ja sanoi, että pakko ihmisen jossain on olla.

Autiomaassa yö oli tähtikirkas ja laaja. Oli komeaa polttaa nuotiota vanhan laivan kupeessa, kun liekit heijastuivat ruosteisista laipioista ja teräslevyistä. Palavien puiden napsahtelu otti hienosti kaikua laivan ruhosta. Ääni toi kiistäjälle mieleen Kalevalan Sammon. Vähäisten risujen lisäksi poltettiin laivan köysiä, lokikirjoja ja vihkosia sekä lastiruuman kansiluukun lautoja. Seppä muisteli, kuinka oli aikanaan mennyt naimisiin rannalla. Vaikka laiva oli romu ja puhki ruostunut, oli se kuitenkin hyvin elävä. Autiomaassa se tuntui seilaavan liekkien lyödessä laineita. Kamaz –kuski oli tapansa mukaan hiljaa, mutta muutoin hyväntuulisen oloinen.

Kiistäjä oli ottanut esiin kitaransa ja muilta salaa kiivennyt laivan kannelle, jossa hän nyt selkä nuotioon ja yleisöönsä päin lauloi balladeja. Taikurin mielestä kiistäjän ääni ei ollut kovinkaan miellyttävä, vaan pikemminkin honottava ja herkkyyden puuskassa uliseminen sai taikurin tuntemaan olonsa vaivautuneeksi. Timur –kuski aisti ristiriidan ja ei tiennyt, pitäisikö näin olla. Hän yllättyi, kun taikuri heitti isolla kivellä laivan kylkeä kiistäjän alapuolella ja käski tämän painua arolle ulisemaan. Kiistäjä lopetti soittamisen. Ei helmiä sioille. Jos taikuri olisi ollut kuka muu tahansa, olisi kiistäjä virtsannut tämän kaulukseen.

Kun kivi osoi laivan kylkeen, kumahti se väkivaltaisesti. Kumahdus resonoi laivan rungossa ja ääni kasvoi. Ruostetta ropisi hiekalle. Taikurille tuli huono omatunto, olisi pitänyt antaa kiistäjän laulaa. Kiistäjä viipyi, sitten hän käveli esiin laivan perän takaa nuotion luo ja taikuri tarjosi hälle anteeksipyynnön eleenä savukkeen. Seppä näkii Kamaz –kuskin olevan tyytyväinen. Seppä käveli vanille ja toi myös Kekkosen nuotiopiiriin. Yhdessä he opettivat Timuria sanomaan ”Kekkonen”. Hän lausui Kekkosen hyvin. Arojen kansat eivät ole niinkään kaukaisia.

Nuotiolla paistettiin meheviä sikanautakimpaleita ja taikuri kertoi, kuinka kenraali oli syönyt sodassa raakaa lehmää ja sontinut sitten koko yön bunkkerin ulkopuolella. ”Älä puhu sontaa kenraalista”, sanoi kiistäjä ja taikuri vaikeni. Taikuri rakasti kiistäjää ja sitä, miten hän piti asiat järjestyksessä. Nuotion valossa katsottuna kiistäjässä oli aika paljon Kekkosta ja nytkin hänen kuvansa heijasti Kansakoulu-Kekkosen taulun lasissa kummallisesti, kuin Urho-Kalevan hologrammina. Taikuri kertoikin tästä kiistäjälle.

”Ime mummus kullii.” Sanoi kiistäjä ja käski taikurin nukkumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti